Koti-ikävä

Eilen iski ensimmäistä kertaa se kalvava tunne, että haluamme kotiin. Omaan kotiin. Tähän ei ollut mitään erityistä syytä, koti-ikävä vain iski yllättäen takavasemmalta.

Ensin sen kohtasi Söpsönsöö ihanana vapaa-aamuna, auringon lämmittäessä yläkerran ikkunan läpi ja kahvikupin höyrytessä mukavasti vieressä (niinpä, tiedämme mitä ajattelette - miten ihmeessä koti-ikävä voi tulla lynttäämään näin seesteisen harmonian?!). Yhtäkkiä tuli kovin kolkko ja yksinäinen olo. On outoa olla yksin muiden nurkissa. Kotona kaikki nurkat ovat tuttuja ja omia. Koskaan ei tule sellaista oloa, että tunkeutuu muiden reviirille tai yksityisalueelle. Vaikka meillä on täällä hyvä olla, paljon omaa tavaraa mukana ja kaksi omaa huonettakin, niin silti tuntui että jotain puuttuu.

Illalla Söpsönsöön ollessa treeneissä, oli koti-ikävä ryhtynyt kiusaamaan Tuppeluuria. Ilmeisesti otollisin tilanne koti-ikävän kirpaisuun on siis silloin, kun meistä on paikalla täälläpakolaiskodissa vain toinen. Kun olemme molemmat läsnä, kotoisuus syntyy jotenkin aivan itsestään.

Jos remontti pysyy aikataulussaan, pakolaisajastamme on 1/5 takana. Kun vielä huomioidaan, että kohta alkaa joulunodotus (ainakin Söpsönsöö on niin joulurakas ihminen, että hän ei varmastikaan ehdi edes huomata, missä aikaansa viettää) ja heti joulun jälkeen edessä on kahden viikon Amerikan matka, niin eiköhän tässä vielä koti-ikäväkin selätetä. Ja kaipa sekin on jollakin tavoin hyvä merkki, että kotiin on ikävä. Sinne on sitten kiva keväällä palata!