Koti-ikävä

Eilen iski ensimmäistä kertaa se kalvava tunne, että haluamme kotiin. Omaan kotiin. Tähän ei ollut mitään erityistä syytä, koti-ikävä vain iski yllättäen takavasemmalta.

Ensin sen kohtasi Söpsönsöö ihanana vapaa-aamuna, auringon lämmittäessä yläkerran ikkunan läpi ja kahvikupin höyrytessä mukavasti vieressä (niinpä, tiedämme mitä ajattelette - miten ihmeessä koti-ikävä voi tulla lynttäämään näin seesteisen harmonian?!). Yhtäkkiä tuli kovin kolkko ja yksinäinen olo. On outoa olla yksin muiden nurkissa. Kotona kaikki nurkat ovat tuttuja ja omia. Koskaan ei tule sellaista oloa, että tunkeutuu muiden reviirille tai yksityisalueelle. Vaikka meillä on täällä hyvä olla, paljon omaa tavaraa mukana ja kaksi omaa huonettakin, niin silti tuntui että jotain puuttuu.

Illalla Söpsönsöön ollessa treeneissä, oli koti-ikävä ryhtynyt kiusaamaan Tuppeluuria. Ilmeisesti otollisin tilanne koti-ikävän kirpaisuun on siis silloin, kun meistä on paikalla täälläpakolaiskodissa vain toinen. Kun olemme molemmat läsnä, kotoisuus syntyy jotenkin aivan itsestään.

Jos remontti pysyy aikataulussaan, pakolaisajastamme on 1/5 takana. Kun vielä huomioidaan, että kohta alkaa joulunodotus (ainakin Söpsönsöö on niin joulurakas ihminen, että hän ei varmastikaan ehdi edes huomata, missä aikaansa viettää) ja heti joulun jälkeen edessä on kahden viikon Amerikan matka, niin eiköhän tässä vielä koti-ikäväkin selätetä. Ja kaipa sekin on jollakin tavoin hyvä merkki, että kotiin on ikävä. Sinne on sitten kiva keväällä palata!

Kuukausi pakolaiselämää takana

Syksy tuntuu hujahtavan nopeasti, jopa niinkin nopeasti, että ensimmäinen pakolaiskuukautemme alkaa olla totisesti voiton puolella. Olemme saaneet nautiskella varsin pehmeästä laskusta muiden nurkissa elämiseen totuttelussa. Nykyisen puutalokotimme varsinainen herrasväki on nimittäin viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Ranskassa, ja näin ollen kaksikerroksinen pytinki on ollut täysin meidän hallinnassamme. Nyt on kuitenkin aika siirtyä vaiheeseen kaksi, eli siihen kun asumme neljästään saman katon alla. Eipä se ole vielä tähän mennessä minkäänlaisia draamoja tai tragedioita tuottanut. Seikkalumme on suoraansanottuna ollut varsin tasainen ja turvallinen.

Kävimme eilen kurkistamassa myös oikean kotimme kuulumisia. Kaikkialla leijaili iloinen hiekkapölypilvi - jokaisen astmaatikon (lue: Söpsönsöö) unelma, mutta kyllä sen kodiksi tunnisti edelleen. Eteinen tulvi betonisäkkejä; vessaa ryhdytään ilmeisesti pikkuhiljaa uudistamaan. Tällä hetkellä sen tilalla on vain pölyinen, reikäinen ja kuoppainen koppi. Keittiöstämme pääsi vielä viime viikolla kulkemaan naapuriasuntoon, sillä seinään oli hakattu reikä. Nyt seinä oli kuitenkin muurattu uudelleen umpeen. Emme voineet enää uteliaina tirkistellä seinänaapureiden lukaaliin... :/

Myrskyn jälkeen...

Kävimme keskiviikkoiltana työmaatontilla tarkistamassa, millaista vahinkoa myrsky oli saanut sisätilamuovituksissamme aikaan. Oli positiivista huomata, että tällä kertaa se ei ollut onnistunut repimään viritelmiämme irti.

Eräs toinen seikka kuitenkin varasti huomiomme ja hämmennyksemme. Vessanpönttö toivotti meidät tervetulleeksi eteisessä. Se ja lavuaarit oli irroitettu kylpyhuoneesta. Tässä nyt ei vielä sinällään ollut mitään kummallista - oletamme vessanpöntön olevan puolimatkassa kohti pihan roskalavoja. Kummallista tilanteessa oli ruskea löllömäinen vana, joka kulki pöntön entiseltä paikalta, kylpyhuoneen kynnyksen yli, kohti eteistä. Siinä tilanteessa katsoimme viisaimmaksi olla pohtimatta vanan alkuperäistä lähdettä, ja olimme niin kuin sitä ei olisikaan.

Ensimmäisen putkiremonttiviikon jäleen rakas kotimme on siis edelleen päällisin puolin kunnossa. Söpsönsöölle putkiremontin ensimmäiset päivät sen sijaan muodostuivat hieman kohtalokkaiksi: oikea olkapää meni keskiviikkoiltana sijoiltaan pidettyään ensin kummaa meteliä parin tunnin ajan. Vamma ei suinkaan ole uusi, ja olkapää saatiinkin kiskaistua vanhasta tottumuksesta takaisin paikoilleen. Mutta olkapää ei kuitenkaan ole kunnossa - liekö se rasittunut kantamisista, nostelemisista ja hankalista asennoista talonpaketointiprojektin aikana. Nyt sillä on kuitenkin puoli vuotta toipumisaikaa ennen kuin sama ruljanssi on edessä uudestaan.

Ensimmäinen evakkokoti

Nyt on parivaljakkomme päässyt vihdoinkin asettumaan (ainakin hetkeksi) aloilleen. Laatikot on purettu ja reviiri merkattu. Nykyisessä asumuksessamme meillä on kahden huoneen verran täysin omaa tilaa. Toinen huone toimii makuhuoneena, toinen yhdistettynä olohuone-työhuoneena. Lisäksi käytössämme on muun muassa upea, moderni keittiö ja suuri rakkautemme - sauna! Mikä onkaan ihanampaa kuin päästä väsyneenä iltatreenien jälkeen rentouttaviin löylyihin loikomaan. Tai juosta syysmyrskyjen kastelemana likomärkänä kotiin vain huomatakseen, että joku on laittanut saunan päälle. Ihanaa, taivaallista!

Kotiutuminen on onnistunut yllättävän tuskattomasti. Johtuneeko tuo sitten nykyisen majapaikkamme kodikkuudesta, vai "entisen" kotimme epäkodikkaasta ulkonäöstä viimeisten lähtöedeltävien päivien aikana... muovit, pahvit ja hiekkapöly eivät ole enää sentään tunkeutuneet uniin. Ainoa miinus majapaikkamme sijainnissa on, että Söpsönsöön työ- ja treenimatkat vievät yli tunnin suuntaansa. Vaan sepä ei ole ongelma eikä mikään kirjallisuuden opiskelijan elämässä. Tälläkin hetkellä matkoja riemastuttavat tulevat tenttikirjat: Sillanpään novellikokoelma ja antiikin tarunhohtoiset kertomukset.

Vaikka juuri sanoi, että putkiremonttipainajaiset ovat jo menneen talven lumia, aivan rauhaan tuo ilkimysmäinen projekti ei ole meitä jättänyt. Päänvaivaa tuottavat nimittäin upeat muovituksemme, joiden avulla olemme eristäneet kaksioomme jääneen maallisen omaisuuden työmaa-alueesta. Muovit kun eivät ota pysyäkseen (vaikkakin teippi on (kuulemma) markkinoiden parasta), sillä jostakin pääsee puhaltamaan asuntoomme ilmaa. Ilma pullistaa muovit pallopurjeiksi, ja tästä jokainen varmaan pystyy jo päättelemään, että aina silloin tällöin nämä pullistuneet muovit repivät itsensä irti. Ongelmaa ei olisi, jos ulkona olisi hyvä, kohtuullinen tai edes välttävä ilma, mutta ei... sen sijaan meitä riemastuttavat syysmyrskyt, jotka tekevät tuhojaan myös asuntomme sisällä (niin hullulta kuin se kuulostaakin). Muovitusoperaatio taitaa olla edessä jälleen tänä iltana. Ehkä raportoimme huomenna, miten hommasta selvittiin...

Evakkomuutto

Tiistaina se alkoi - pelätty evakkokaruselli pyöräytettiin käyntiin. Pari ensimmäistä päivää kuluivat laatikoita täytellen ja evakkovarustuksia pakkaillen. On yllättävän hankala miettiä, mitä kaikkea puolen vuoden aikana tarvitsee: syysvaatteet, talvivaatteet, lasketteluvaatteet ja hupsheijakkaa - kesävaatteet! Päätimme nimittäin palkita itsemme kuluneen syksyn stressitraumoista varaamalla vuodenvaihteeksi matkan Miamiin ja New Yorkiin. (New Yorkissa ei tietenkään ole tammikuussa kovin lämmin, mutta Miamissa lämpötilan pitäisi kohota reiluun pariinkymmeneen asteeseen.) Näin ollen evakkokamoihin piti muistaa pakata myös passit ja hammasharjat... tai jälkimmäiset olisimme saattaneet ottaa mukaan muutenkin...

Torstai-iltana kärräsimme muuttokuormamme ensimmäiseen evakkokohteeseen: ihanaan kaksikerroksiseen puutaloon, jossa meillä on kaksi huonetta käytössämme. Tässä vaiheessa viikkoa ensimmäiset tummanharmaat savupilvet alkoivat tuprutella Söpsönsöön korvista, mutta Tuppeluuri onnistui leyhyttelemään liiat savut pois ajoissa, joten "hullu narttu" -kohtaukselta vältyttiin. Vielä. Ja illalla kaikki oli taas enemmän kuin hyvin - Söpsönsöö hykerteli tuoreessa evakkokodissaan tyytyväisenä lämmin Subway patonki sylissään televisiota katsellen.

Perjantaina ja lauantaina edessä oli vielä kivuliaat 13 tuntia tavarakasojen kasaamista, kodin muovitusta, parkettien pahvitusta ja hiekkapölyhöyryjä. Vaan kuinka ollakaan, urakka todellakin valmistui lauantai iltapäivällä kello kolme, jonka jälkeen pölyinen parivaljakko suunnisti lähipizzeriaan palkitsemaan itsensä.

Ja nyt, seuraavaan puoleen vuoteen, meillä ei ole aikomustakaan tuhlata ylimääräisiä ajatuksia kotimme tilaan (tai katsotaan, mitä käy, kun ne soittavat sieltä ensimmäisestä katastrofista...). Me lepäämme puoli vuotta, ja sen jälkeen menemme hengitystämme (ja itkua) pidätellen katsomaan, mitä rakkaasta kodistamme on jäljellä.